Rion Olympialaisten jälkeen ja jo ehkä hieman pidempäänkin on meillä käyty keskustelua huippu-urheilusta ja menestymättömyydestä ja menestymisestäkin. Rion jälkeen keskustelu on kiihtynyt. Yksi mitali ja sekin ”vain” pronssinen on ollut pettymys varmasti kaikille. Samaan aikaan Tanska nappasi 15 mitalia, Ruotsi 11 ja Norjakin kesäkisoissa sentään neljä. Me jäimme siis yhteen.
Huippu-urheilun valtiontuissa ei ole merkittävää eroa Ruotsin ja Norjan kanssa. Tanska panostaa enemmän ja esillä ollut Uusi-Seelanti merkittävästi enemmän. Meillä reilun 147 miljoonan euron liikuntabudjetista vajaa 10 prosenttia menee huippu-urheiluun. Tämä on euroissa noin 11,5 miljoonaa. Jollain laskutavoilla huippu-urheilun raha nousee 25 miljoonaa ja noin kuudesosaan. Näin siis laskutavasta riippuen. Tanska ohjaa liikuntarahastaan peräti kolmasosan huippu-urheiluun ja tekee sen vahvasti kohdistaen.
Tanska siis myös on samaan aikaan kohdentanut tukea valikoidusti tiettyihin lajeihin. Laskettu siis mistä menestystä tulisi helpoiten ja onhan sitä tullutkin. Meillä olympiakomitean tuen piirissä on 42 lajia ja Tanska pistää rahansa pääpainoltaan 10 erikseen valittuun lajiin. Panostaa toki muuhunkin. Toimisiko tämä meillä? Olisimmeko tyytyväisiä jos mitaleja tulisi tällaisen valikoinnin kautta? Unohtaisimme siis yleisurheilussa ne lajit missä ei menestystä ole odotettavissa eli ei siis mitalisaumaa – ei tukea sinne ja panostaisimme vain sinne missä on aito ja toivottavasti hieman helpompi mitalisauma. Etsisimme myös uusia lajeja ja unohtaisimme haaveen saada joukkue palloilulajeissa vain olympialaisiin vaan panostaisimme palloilulajiin missä myös mitalista voisi kamppailla? Vai olisimmeko kuitenkin iloisempia ja tyytyväisiä siitä, että koripallossa tai lentopallossa pääsisimme kisoihin vaikka mitalisaumaa ei olisikaan? Tämä on iso pohdinnan paikka. Mitä mieltä sinä olet?
Yksi mitä minusta olisi selkeytettävä on vastuunjako. Nytkin on kysytty, että kuka on vastuussa kun miljoonilla ei tullut enempää menestystä? Vastuunkantajaa ei löydy kun osavastuu on jakautunut niin monelle. Urheiluministeri päättää monesta. Olympiakomitea monesta. Huippu-urheiluyksikkö 9,5 miljoonan euron kanssa monesta. Lajiliitotkin ja seuratkin monesta. Niin ja paralympiakomitea vielä osasta jne.
Hyvin voi kysyä onko poliittisesti valittu urheiluministeri esimerkiksi oikea henkilö päättämään tuista ja apurahoista? Itse keskittäisin päätösvaltaa ammattilaisille. Selvä sopimus, vastuunkanto ja tulos. Kohti siis Norjan mallia.
Toinen mitä minusta olisi syytä pohtia on se tai hieman sukuakin tälle pirstaloituneisuudelle on se, että meillä raha menee niin pieneksi, että se ei mahdollista aitoa täysipäiväistä keskittymistä harjoitteluun ja valmentamiseen. Kesälajien noin miljoona jakaantuu 102 urheilijalle ja niinkin pieniin summiin kuin 5000€ ja suurimmillaankin 20 000€. Valmennustukia jaetaan 3,2 miljoonaa. Tulisiko tulosta jos tuki olisi tuplaten ja siis vain puolet nykyisistä sitä saisi? Olisiko se oikein ja reilua?
Olen miettinyt sitä, että musiikkiopistossa lapsi saa viereensä ammattivalmentajan joka kerta. Pitäisikö täältä hakea mallia myös sportiin ja mahdollistaa parhaille valmentajille mahdollisuus keskittyä parhaiden kykyjen kanssa harjoitteluun täysipäiväisesti? Minusta pitäisi ja tukea myös niitä juuri kansainvälisen kynnyksen yli tavoittelevaa nuoria. Se askel on usein juuri suurin.
Mutta minusta oikea suunta olisi antaa raha ja myös päätösvalta kokonaan yhdelle toimijalle. Katsoa mitä Norjan tyylillä saisimme meillä aikaan ja vaikka sitten tehdä kokeilu muutamien urheilijoiden kanssa Ruotsin mallista missä raha ohjattaisiin suoraan urheilijalle ja valmentajalle. Katsoa mitä muutama potentiaalinen urheilija sillä saisi aikaan. Nykymallilla ei pidä jatkaa. Tarvitaan selkeä vallan ja vastuun sekä rahan laittaminen yhteen.
Tänään olin tästä aiheesta keskustelemassa YleX:llä päivällä yhdessä huippu-urheilun tutkimuskeskuksen yhteiskuntatieteiden yksikön johtaja Jari Lämsän kanssa. Haastattelu tai keskustelu löytyy YleAreenasta. Ja siis mielelläni otan tähänkin asiaan vastaan komenteja ja ajatuksia. Itse en nimittäin ole tyytyväinen nykytilanteeseen vaikka menestystä olemmekin saaneet jääkiekossa, koris ja lentis ovat ottaneet hyviä askelia eteenpäin ja monet uudet lajit ovat tuoneet menestystä. Parempaan pystymme yhdessä.
…
Kotimatkalla kävin Sajaniemen palvelukoti Huvikummun perinteisissä Elojuhlissa. Siellä tuttuja ystäviä mukana ja uusiakin asukkaita ja mukana tunnelma hyvän ruuan ja mainion Okalintujen musiikin tahdittamana. Nyt hetki aikaa kotona kirjoituskoneen tai siis tietokoneen ääressä ja illalla Riihimäen Kokoomuksen Venetsialaisiin.
Niin ja huomista päivää mainostan teillekin. Santamäen Kartanolla Lopen Launosissa jälleen iso huutokauppa ja kaupan upeita vanhoja asemaravintolan astiastoja, ehkä Suomen vanhin espressokeitin, upeita HG Paloheimon rekiä ja hevoskärryjä ja vaikka mitä. Ja kaikki tuotto siis hyväntekeväisyyteen FC Lopelle. Tulkaahan mukaan, olkaa hiljaa ja huutakaa! 🙂