Lopen Kauppilan avaus 4.10.2010
kansanedustaja Timo Heinonen
Muutokset puhuttaessa mahdollisia)
Hyvät kuulijat. Mistä on lasten hyvinvointi tehty?
Minusta se koostuu ennen muuta turvallisesta arjesta. Unesta, ruoasta, koulusta ja leikistä. Rutiineista.
Läheisten, aikuisten ja ikätovereiden arvostus ja hoiva auttavat lasta kasvamaan itsestään ja ympäristöstään vastuuta kantavaksi aikuiseksi. Lapsen täytyy kokea, että hänet hyväksytään omana itsenään. Me kaikki täällä tiedämme, että elämä ei aina mene näin. Lasten ja nuorten pahoinvointi on aikakautemme vitsaus, näin voi sanoa. Suuri osa suomalaisista voi yhä paremmin, mutta he jotka voivat pahoin. Heidän tilanteessa ovat entistä vaikeampia.
Yleisestikin yhteiskunnan muutokset ja vaatimukset kuormittavat perheitä eri tavoin. Läheisen aikuisen uupumus ja elämänhallinnan ongelmat näkyvät lapsissa ja nuorissa moninkertaisesti. Psyykkiset ja fyysiset ongelmat kasautuvat ja tulevat esiin käyttäytymisvaikeuksina. Kaikki lapsen kokemukset, niin hyvät kuin huonotkin, heijastuvat kasvuun ja kehitykseen.
Vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen mukaan nuorten pahoinvointi kasaantuu tyttöjä enemmän juuri poikien kannettavaksi. Väkivaltaisuus ja tapaturmat ovat yleisempiä pojilla, ja poikien osuus korostuu myös pahoinvointitilastoissa.
Lastensuojelukokemukset, kouluongelmat, lintsaaminen, koulutuksen keskeyttäminen ja nuorisotyöttömyys ovat erityisesti poikien ongelmia. Tasa-arvo näyttää kovin erilaiselta näiden tilastojen valossa. Miksi se on näin?
Mitä me voimme tehdä näiden tilastojen ei kaunistamiseksi vaan aidosti korjaamiseksi, niin tyttöjen kuin poikienkin osalta? Joku voisi sanoa, että tarvitsemme lisää rahaa perheille, kouluille, lääkäreille, mielenterveystyöhön ja sosiaalialalle, poliiseja ja vapaaehtoisia unohtamatta. Tämäkin on aivan varmasti totta. Lisäongelmat vaativat lisäresursseja. Lasten ja nuorten kanssa työtätekevät ovat avainasemassa, kun rakennamme maamme tulevaisuutta.
Mutta uskallan sanoa, että kyllä kodilla pitää edelleen muuttuvassakin maailmassa olla se ykkösvastuu. Ihastuttava jo edesmennyt Eero, tuumasi sanoa minulle usein varoituksen sanoja – varoittaa nuorista. Syy oli Eeron mukaan ”kun ei enää ole kotokuria”. Siinä oli hyvät ystävät vinha perä.
Montaa perhettä tänään pyörittääkin murrosikäiset lapset ja jopa nuoremmat. Vanhemmuus on monessa kodissa kadoksissa. Ei se voi olla näin?
Kyllä kaikissa perheissä pitää muistaa se viisaus, että välittämistä ei voi ulkoistaa.
Mutta tämän kotokurin rinnalla myös yhteiskunnan pitää välittää lapsista ja nuorista. Tähän välittämiseen kuuluu niin ihmisten turvallisuus kuin lasten, nuorten ja perheiden palvelut. Siksi esimerkiksi on hyvin perusteltua siirtää päivähoitopalvelut koulutoimen kanssa samaan hallintoon ja tehdä näistä kasvunketjuista yhtenäisiä. Jatkumo kuin Nomination koru, johon kodin ympärille tulee uusia palasia neuvolasta, päivähoidon kautta peruskouluun. Yhtenäiseksi ketjuksi – joustavaksi koruksi.
Rahalla ei siis ratkaista kaikkea. Avainsana on kodeissa, mutta myös yhteiskunnassa välittäminen. Sitä ei yksinkertaisesti voida hoitaa viranomaistoimintana virka-aikana, eikä sitä voida siis ulkoistaa.
Välittämistyöstä vastuussa ei ole kunta tai valtio, siitä ei saa palkkaa, vaan se lähtee meistä kaikista. Turvallinen aikuinen toimii suodattimena yhteiskunnan ja lapsen maailman välillä. Välittävä aikuinen auttaa lasta selviytymään silloin, kun tämä kokee maailman kohtelevan itseään epäoikeudenmukaisesti.
Nyt tarvitaankin perusteellista arvokeskustelua. Onko yhteiskuntamme tärkeysjärjestys oikea? Joskus joku lapsi totesi, että ”Aika on keksitty siksi, että voi olla kiire.” Onko teidän perheessä näin? Onko sinun elämässäsi näin?
Onko näin? Pitäisikö tahtia hidastaa? Tarvitsevatko lapsemme ja nuoremme enemmän aikaa? Kun tämä pohdinta on käyty, on tekojen aika.
Mutta kun kaikki ei mene suunnitellusti niin silloin tarvitsemme auttavia käsiä. Perheet tarvitsevat tukea erilaisissa tilanteissa ja joskus sellaistakin apua, että on pakko erottaa. Se on ajatuksena julmaa, mutta joskus ainoa vaihtoehto. Siinä tilanteessa koko perhe tarvitsee apua. Niin, että arki löytää paikkansa näissäkin kodeissa ja arki tulee näiden lasten ja nuorten elämään.
Kaivoin tuossa hieman kustannuksia mitä lasten ja nuorten pahoinvointi aiheuttaa. Pari vuotta sitten vuonna 2008 lastensuojelun laitos- ja perhehoito maksoi yhteensä kunnille vuodessa puolimiljardia euroa – 544 miljoonaa euroa. Kasvua edellisestä vuodesta oli 64 miljoonaa. Voi vain miettiä mitä tuolla rahalla voisi tehdä aiemmin? Oikeaan aikaan.
Haluan nostaa tässä avajaispuheessani esille kaksi sellaista kysymystä jotka minua mietityttävät. Olen enemmän kuin huolissani siitä kehityksestä mihin kilpailuttaminen on maamme lastensuojelutyötä viemässä. Kilpailutus pelkästään hinnalla istuu jotenkin kovin huonosti toimintaan jossa perustetaan uutta kotia ja perhettä.
Saamani tiedon mukaan kilpailutuksissa, jossa nykyisin vuorikausihinnan pitää pitää sisällään kaikki, niin yhden vuorokauden hinnat ovat vaihdelleet jopa 150 eurosta aina yli 400 euroon. Keskiarvo on noin 250 euron paikkeilla.
Mutta miettikääpä sitä, että tällaisissa kilpailutuksissa sitten paikat täytetään lopulta halvimmasta lähtien. Voi hyvin kysyä onko myyty tuote kaikissa tapauksissa sama? Vai säästetäänkö tässäkin edelleen väärästä paikasta – unohdetaan ennaltaehkäisevä työ silloinkin kun pitäisi jo paikata. Uskon, että tähän problematiikkaan tulemme vielä palaamaan. Ainakin minä haluan mielelläni kuulla miten eri paikoista lapset ja nuoret löytävät paikkansa elämässä.
Toinen asia joka minusta on syytä nostaa pian keskusteluun on lastensuojelun kustannusjako. Lastensuojelu on 100 % kuntien vastuulla olevaa työtä. Huostaanotoissa lähettävä kotikunta vastaa näistä kustannuksia. Ammatillisessa hoidossa olevan lapsen elämästä 55 000 eurosta lähes 150 000 euroon vuodessa. Mutta vastaanottava kunta tai siis yrityksen tai kodin sijaintikunta maksaa kuitenkin mm. koulupalvelut ja myös erityispalvelut joita usein nämä nuoret tarvitsevat. Helpolla jää miettimään onko tämä oikein?
Tai se, että jonkin kunnan tekemät järjettömät päätökset päivähoidossa ja koulupuolella mukaan lukien opettajien lomautukset ja resurssien leikkaukset aiheuttavat ongelmia. Lapsi ei saa tukiopetusta. Ylisuuri luokka luo ongelmia. Sijaisia ei saa palkata jne. Tulee ongelmia.
Perhe muuttaa pois – hakee lapsille rauhaa ja laadukasta koulua. Turvallista asuinympäristöä. Tilanteen korjaaminen vaatii erityistoimenpiteitä. Vaikka laki lähtee siitä, että kustannukset maksaa kunta jossa ”ongelma” on syntynyt niin käytännössä uusi kotikunta vastaa kaikesta. Onko tämä oikein? Minusta ei.
Meidän on käytävä keskustelua lasten ja nuorten pahoinvoinnin kustannusjaosta.
Mutta hyvät ystävät – nyt on välittämisen tekojen aika. Näitä tekoja tehdään tässä talossa päivittäin. Minulla onkin ilo olla tänään avaamassa seitsemän lapsen uutta kotia, Lopen Kauppilaa.
Yksityinen lastensuojelulaitos toimii yhteistyössä kuntien sosiaalitoimen kanssa ja tarjoaa lapsille ja nuorille kodinomaisen ympäristön, tarvittaessa vaikka 21-vuotiaaksi asti. Asuintilojen lisäksi talosta löytyy hyvät tilat nuorille ja lapsille myös harrastukseen. Kellarin sauna-, bändi- ja kuntosalitilat pääsevät varmasti ahkeraan käyttöön. Lähietäisyydeltä löytyvät myös kuntamme ja yhdistystemme tarjoamat mahdollisuudet ja esimerkiksi Lopen upeat ulkoilumaastot.
Mahdollisuuksia on monia, ja uskon, että eri ammattiryhmien yhteistyöllä tehtävä työ kantaa hedelmää ja Lopen Kauppila saa toimia monen nuoren ponnahduslautana aikuisuuteen ja omaan elämään.
Toivotan mitä parhainta menestystä tässä tärkeässä työssä. Kotokuria unohtamatta.