Hyvät ystävät – Minulla on ilo tänään olla virallisesti avaamassa jotain ainutlaatuista Lopelle.
Paikka jonka pihapiirissä nyt seisomme – Leppäniemen kartano on myös jotain ainutlaatuista. Sillä on poikkeuksellinen merkitys kotikuntamme historiassa.
Tässä ihastuttavassa miljöönässä voimme aistia historian lehtien havinaa.
Jos sulkisimme silmämme voisimme kuulla ja nähdä miten itse Marsalkka Gustaf Mannerheimin Mercedes Benz 770 F-Cabriolet tai myös Grosser Mercedes Offener Tourenwageniksi kutsuttu auto lipuisi kartanon lehmusten välistä pihapiiriin. Vuosi olisi 1945.
Mannerheimin auton rekisteritunnus SA-1 kiinnittäisi huomiomme. Siinä näkisimme yhden kiinnostavan yksityiskohdan maamme autoilun historiassa: kenelläkään ei koskaan ole ollut neljää samanaikaisesti käytössä olevaa autoa, joissa kaikissa on sama rekisteritunnus. Mannerheimillä oli. Mutta tuo auto oli oli ainutlaatuinen – yksi aikakautensa kalleimmista ja hienoimmista kulkuneuvoista. Nyt Lopen soratiellä, jonka pientareet oli siistitty jokaista timoteitä ja ruiskukkaa myöten kuntoon.
Kyydissä istui itse Gustav Mannerheim. Herrasmies joka oli vankkumaton periaatteissaan. Kovaa sai ajaa, mutta perillä piti olla täsmällisesti. Niin tälläkin kertaa. Ei liian aikaisin. Ei yhtään myöhässä. Mercedes oli tullut kovaa vauhtia hämäläistä soratietä – ajotavan oli oltava moitteeton eli töyssyttelyä ei heilahtea. Ne olivat kiellettyjä. Kertakaikkiaan. Mannerheimin autonkuljettajat olivat oppineet ylipäällikön tavat ja vaatimukset. Mannerheimin ei tarvinnut koskaan huomauttaa. Ei tarvinnut. Kaikki oli juuri niin kuin piti.
Niin tänäänkin.
Kartano Putiikkiin Gustav Mannerheim olisi mielellään tutustunut. Hän oli nuorena keikari, jonka pukeutuminen oli loppuun asti hiottua. Tästä ei marsalkka tinkinyt ikävuosinakaan.
Jo nuorena chevalier-kaartilaisena vuonna 1892 Mannerheim pysäytti katseita.
Kaartin paraatiasu tiukkoine säämiskähousuineen oli kuin päälle valettu. Niiden sanottiin menevän jalkaan vain märkinä. Erittäin kiiltävät ja korkeat saappaat sekä kotkakoristeinen kypärä.
Sotilasvirkapuvut teetettiin parhailla hoviräätäleillä, joille annetiin yksilöllisiä ohjeita yksityiskohdista. Vaikka kyseessä olikin virkapuku. Asu oli yksilö. Ainutlaatuinen. Ajan virkapukumääräykset antoivat liikkumavaraa kankaiden ja joskus kuosinkin osalta. Myös asetakin helman pituutta oli lupa säädellä hieman. Gustav Mannerheim olisi kääntynyt Kartano Putiikin parhaan tekijän puoleen. Kartano Putiikin – hän ei jostain syystä halunnut puhua paikasta sen oikealla nimellä. Ymmärtänette. Hoviräätäli Rintala olisi tehnyt kaiken juuri niin kuin Mannerheim toivoi. Enemmänkin. Juuri niin kuin tänäänkin.
Talveksi vapaussodan aikaan suosituksi tullut valkea ruotsalaismallinen turkislakki – ”mannerheimari” ja kesäksi venelakki eli suikka mallia m/22. Kenraalin valkea turkislakki oli myös Mannerheimin mieleen.
Tai muistatteko sen – voitteko nähdä suljettujen silmienne edessä hetken, kun Gustav Mannerheim asteli ulos 70-vuotispäivänään Kaivopuiston kodistaan.
Sotamarsalkka asteli adjutanttinansa eversti A.E. Martolan kanssa alas rappusia ja kaksi valkopukuista neitoa heitteli valkeita kukkia Mannerheimin kulkuväylälle. Päässään hänellä oli jälleen – luonnollisesti – kukkien sävyyn sointuva suosikkipäähineensä valkoinen turkishattu.
Mutta hyvät rouvat – arvoisat herrat – ikäkään tai edes vetäytyminen politiikan keskiöstä ei estänyt Gustav Mannerheimia pitämästä kiinni tyylistään. Polvihousut. Kaikki. Kaikki oli juuri niin kuin piti.
Niin myös Leppäniemen Kartanossa. Rouva Saara Kassari tiesi miten kaiken pitää olla. Ja niin myös oli. Gustav Mannerheim teki kaupat. Hänestä tuli kaikkien aikojen kuuluisin kesäloppilainen. Nykyisin heitä on jo parhaina kesäkuukausina yli 10 000. Punelian järven rannalla ja yli 350 muun lammen ja järven rannalla. Kesäloppilaisia.
Tänään rouva Virpi Kassari – tietää miten kaiken pitää olla. Hän on tiennyt aina. Kartano Putiikin – puhutaan mekin siitä niin – on ollut kaksikymmenvuotinen haave. Unelma.
Nyt vanha 1900-luvun alussa rakennettu työväenasuintalo on saanut uuden elämän. Se on kunnostettu pieteetillä. Astuessaan sisään voimme aistia historian havinaa. Vain mielikuvituksemme voi olla rajana ja pian yllätymme – ei se ollutkaan mielikuvitusta.
Mielikuvitus on muuttunut tuotteiksi. Teoksiksi. Jukka Rintalan käsissä. Pirjo Kortelaisen osaaminen on silmienne edessä. Ja upeat ulkomaalaiset huippumerkit. Ja silmiähivelevä on myös Putiikin ilme. Paikan on suunnitellut Matti Vaskelainen. Huippuosaaja. Alansa paras.
Hyvät ystävät – Näillä sanoilla haluan tervehtiä Virpi ja Yrjö Kassaria, teitä kaikkia heidän kutsuvieraitaan, Teitä kädentaitajia, osaajia.
Totean – Kartanoputiikki Punaisen Tuvan näin avatuksi.