Upea aurinkoinen, vaikkakin aika viilea, vappupäivä takana. Aloitimme vanhan perinteen mukaan Lopen kirkonmäen juurelta. Paikasta on muodostunut Lopen yhteisen vapun juhlapaikka ja hyvinkän se vappuun sopiikin. Mäellä nimittäin maamme ainoa senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen patsas. Nyt kuudennen kerran sen ympärillä vietettiin Lopen Sinivalkoista vappua ja aurinkoinen aamu innosti paikalle ennätysmäärän yleisöä.
Tilaisuuden tällä kertaa avasi Lopen kunnanhallituksen varapuheenjohtaja Tiina Seppälä. Ja kukat patsaalle laski kaksi loppilaista neuvosta, kotiseutuneuvos Ahti Gåpå ja talousneuvos Tapio Mikkola. Kotiseutumiehiä molemmat. Ja vahvasti kotiseuturakkaus ja loppilaisuus on ollutkin näitä Lopen vappuja värittämässä niin kuin Tiinakin avaussanoissaan totesi. Ensimmäisessä tilaisuudessa Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen historiasta Lopella kertoi sukua edustava Hannele Yrjö-Koskinen ja sen jälkeen puheita ovat pitäneet niin Tarja Toivonen, Ahti Gåpå, Pekka Perko ja Risto Nurmi. Jokaisen puhe on koskettanut kotikuntaamme tavalla tai toisella, joskus sen kaunista luontoa joskus sen kulttuurielämää ja montaa muuta.
Tänä vuonna saimme nauttia aivan erityisestä tunnelmasta kun ensin Timotein laulajat veivät meidät oikeaan tunnelmaan kauniilla Karjalaan liittyvillä lauluillaan ja sen jälkeen pitkäaikainen loppilaisvaikuttaja, mm. kunnanvaltuuston puheenjohtajanakin toiminut, Seppo Kuparinen piti puheen otsikolla ”Kun karjalaiset tulivat Loppea värittämään. Sepon puhe oli tunnelmarikas ja ajatuksiakin herättävä. Julkaisen puheen kokonaisuudessaan tässä blogissani ja toivottavasti saamme sen myös aikanaan vaikkapa Lopen Jouluunkin julki.
”Seppo Kuparinen:
Puhe VI Lopen Sinivalkoisessa vappusa 1.5.2013
”Kun karjalaiset tulivat Loppea värittämään”
Kun Heinosen Timo otti minun yhteyttä, ja pyysi,että tulisinko tänne vappujuhlaan Yrjö-Sakari Yrjökoskisen patsaalle pitämään puheen ,aiheena: kun karjalaiset tulivat tänne Loppea värittämään,niin olin tästä pyynnöstä hyvin otettu.On kunnioitettavaa,että vappupuheen aiheeksi on valittu yksi Suomen kansan historiassa kansan eteen tullut merkittävä valtava voiman ja tahdon ponnistus ja koetus heti vaikean sodan päättymisen jälkeen.Asia joka merkittävästi koskee myös kotikuntamme Loppea ja sen historiaa.Karjalaisen siirtoväen asuttaminen ja asettuminen tänne Lopelle.
Karjalainen kulttuuri ja karjalainset elämäntavat ovat kuuluneet aina elämääni jollain muodoin kohta kuusikymmentä vuotta. Olen elänyt sen keskellä elämäni alkuajat ja sekä olen myöhemmin imenyt itseeni karjalaisuutta monissa karjalaisisyhdistysten toiminnoissa.Ehkä tuo karjalainen luonteenlaatunikin on näkynyt ja leimannut toimintaani ja toimintatapojani elämäni aikana.
Kun kyse on vappupuheesta,niin ensimmäinen asia mikä minua askarrutti ja halusin selvittää.Erosiko vapun vietto Karjalassa jotenkin muun Suomen vapun vietosta?Googlasin tietokoneeseeni sanat ”karjalainen vappu” ja sain läppäriini pitkän luettelon Vappu Karjalaisen sosiaalipoliittisia julkaisuja ja tutkimuksia,joten hylkäsin sen tutkintahaaran ja tukeuduin historiallisiin tallenteisiin ja lähdin liikkeelle sotien jälkeisetä ajasta täällä Lopella.Keskityn puheessani otsikon mukaan siihen aikaan kun karjalainen siirtoväki tänne asutettiin ja millaisia vaikutuksia sillä oli,miten asiat nähtiin ja koettiin.
Kun jatkosota päättyi, ja tuli rauha, piti jäljelle jääneeseen Suomeen sijoittaa luovutetuilta alueilta 407000 karjalaista evakkoa. Huomatkaa siis yli 400000 ihmistä,niillä senaikaisilla kulkuvälineillä ja tekniikalla!Melkoinen voimainponnistus.Kaikenkaikiaan siirtolaisia oli 11% koko maan väestöstä.Yli puolet siirtokarjalaisista oli viljellyt maata ja kasvattanut karjaa.Luotiin maatalousväestön sijoitussuunnitelma,joka koski varsinisesti maatalousväestöä, eli asuntoviljelystilaan oikeutettuja maanviljelijöitä. Kaikkiaan Karjalan työikäisestä väestöstä sai elantonsa maa-ja metsätaloudesta 56%.Evakoista, kaupunkilaiset hakeutuivat suurimpiin kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin.Tämä aiheutti kaupungeissa ankaraa asuntopulaa, ja vaikka töitä olisi ollut, asunnon saaminen oli vaikeaa.
Maanviljelysväestöä varten eduskunta sääti vuonna 1945 maahankintalain.Sen mukaan maatilan että asuntotontin Karjalassa omistaneelle piti hankkia korvaavat tilat ja tontit Suomen uusien rajojen sisäpuoleleta.Viljelystilan piti olla sellainen,että tavallinen perhe sai siitä suunnilleen elantonsa.
Käytännössä tilat olivat tietenkin, olosuhteet huomioidenkin, pienempiä kuin mitä oli ollut siellä luovutetuilla alueilla.Tämän merkittävän maareformin nojalla saivat siirtoväen lisäksi maata myös sotainvalidit,sotalesket,rintamamiehet ja maatyöläiset.Kaikenkaikkiaan siirtoväki teki kaikkiaan 50000 maansaantianomusta.Maata hankittiin siirtoväelle valtiolta, kunnilta, yhtiöiltä ja yksityisiltä.Siirtoväen sijoitussuunnitelmassa pyritiin siihen,että samalta seudulta kotoisin olevat pääsivät asumaan lähelle toisiaan.Yksi erikoisuus laissa oli.Asuttamista hankaloitti ns.ruotsalaispykälä ja sen tulkinta,jonka mukaan suomenruotsalaisilta alueilta ei saanut lunastaa maata siirtolaistiloja varten.Tämä vaikeutti varsinkin uusien kalastustilojen luomista.Tästä kärsivät eniten siirtokarjalaiset kalastajat.
Evakkoja sijoitettiin silloisesta Antrean pitäjästä Riihimäelle, Hausjärvelle,Janakkalaan ,Hämeenlinnaan ja Lopelle.Lopelle antrealaisia tuli 900 henkeä ja kaikenkaikkiaan 1100 karjalaista.
Lopen asukasluku kasvoi vajaasta vuoden 1938 8000:sta vuoteen 1950 lähes 9500 henkeen.
Kun karjalaisia sijoitettiin tänne uusille asuinsijoille se herätti monissa kanta-asukkaissa ymmärrettävästi ristiriitaisia tunteita, ja ei aina kahnauksiltakaan vältytty.Paikkakuntalaisten oli järjestettävä majoitus evakoille,eikä kaikille ollut mieluista luopua omista käyttötiloistaan, mutta oli pakko sopeutua tilanteeseen. Kumpikin osapuoli oli melko valmistautumaton tilanteeseen,eikä sodan aiheuttamana poikkeusaikana ollut syytä vieraskoreuteen.Omaa murrettaan puhuvat vilkkaat karjalaiset herättivät jäyhissä hämäläisissä hämminkiä ja ennakkoluuloja,niinkuin eräs evakko asian ilmaisi. ”paikkakuntalaiset kasso meitä ko härkä uutta porttii”.Vaikka tunnettiin myötätuntoa kotinsa ja kotiseutunsa menettäneitä kohtaan,aiheutti katkeruutta se,että joutui luovuttamaan peltojaan ja metsiään siirtolaisille.Kaikkia inhimillisiä suhtautumistapoja on varmaan ilmennyt.Karjalaisten juurtuminen uuteen kotiseutuun siis ei aina ollut kivutonta.Jos kantaväestön suhtautuminen oli joskus nyreää ja ymmärtämätöntä,niin aina löytyi omaa sukua, heimoa tai niitä tuttuja karjalaisia naapureita lohduksi.
Kohtaamistilanteesta ei ole kovin paljon kuvailevia lähteitä,mutta varhaisin systemaattinen tiedustelu”millaisina siirtokarjalaiset ja paikkakuntalaiset näkivät toisensa” julkaistiin v.1957 kansallismuseon toimesta.Mukana oli antrealaisia ja heidän sijoituspaikkakuntansa paikallisia.
Eroja paikkakuntalaisten ja antrealaisten kesken havaittiin mm.seuraavissa asioissa:
esimerkiksi sana viruttaminen tarkoitti paikallisten kielessä astioiden huuhtomista,kun taas antrealaisten kielessä se tarkoitti venyttämistä.Ehtoollinen, jopa hevosen ehtoollinen tarkoitti paikallistenkielessä illallista,kun taas antrealaisten puheessa Herran ehtoollista,kirkollista sakramenttia.Tervehtimissanat : moro, ehtoota ja myös kättely oli yleistä paikallisten kohdatessa,/ kun taas antrealaisittain sanottiin hyvää päivää,hyvää iltaa,ei kätellä kuin erikoistilanteissa harvoin tavatessa tai tavatessa aivan vieraita.Seurustelutavat ja sinuttelu: paikallisilla se oli asiallinen, harvoi tapahtuvaa kyläilyä, ei sinuteltu ja kutsuttiin vierailulle.Antrealaisilla tiheä kyläily,sinuteltiin,kylässä käytiin ilman muuta ilman kutsujakin.Antreassa mentiin kutsumatta naapuriin,usein iltaa istumaan jopa käsityön kanssa.Yksi selvä ero oli mm.ruisleivän leipomisessa.Karjalaiset leipoivat ruisleipää jopa viikottain,lauantaisin limpun muotoon, ja siinä samalla kun tehtiin riisipiirakat –ja perunapiirakat.Leivät säilytettin taikinatiinussa viileässä paikassa.Paikalliset taas leipoivat leivät reikäleivän muotoon,jotka säilytettiin ja kuivatettiin vartaissa.Leipää leivottiin isompi määrä kerralla.
Tutkimuksessa Lopelle sijotunut karjalaisvastaaja kertoo alkuajoista:”Silloin ihmettelin sitä,kuinka aina pitoihin ja muihin kutsuihin isompien talojen työväki kutsuttiin vasta toisena päivänä ,siis jälkeenpäin.Sitä emme olleet Karjalassa kotipaikakunnallamme nähneet.Siellä kaikki vieraat kutsuttiin samaan aikaan,olipa työväkeä tai talollinen.Täällä Hämeessä vielä 50-luvulla paikkakuntalaiset hahmottivat yhteiskunnan kerrostuneisuuden ,eivätkä vielä olleet vapautuneet kartanotalouden yhteisöllisestä hierarkiasta. Kädestä tervehtimistä ja teitittelyä piti moni karjalainen kovin muodollisena ja jäykkänä.Hämäläiset eivät heti tottuneet karjalaisten vilkkaaseen seurusteluun ja tapaan avata suunsa tuntemattomienkin kanssa:Mistä tulet /Minne menet ,mihin liittyi yleensä myös sinuttelu,Mist sie tuut ,mihi sie määt,kuten kannaksen kylissä oli ollut tapana sanoa.Tästä on yksi hyvä esimerkki on,kun karjalaisemäntä tiedustelee linja-auton ovella:mihin tää auto männöö?Saamatta vastausta keneltäkään matkustajalta, hän kysyy sitten asiaa autonkuljettajalta:mihi työ näitä mykkii oikei viettä?
Synnyttäneelle äidille vietiin jo Karjalassa rotinoita,yleensä pullaa(rotinarinkeli) ja leivonnaisia,minkä tarkoituksena oli helpottaa ruokatilannetta synnyttäneen perheessä.Rotinoita veivät sukulaiset ja naapurit,pitkienkin matkojen takaa,joka kuvastaa myös karjalaisten kiinteää sukulaisuussuhdetta.Paikallisesti korostettiin taas kätilöiden tähdentämää lepoa synnytyksen jälkeen.Ihmeteltiin karjalaisten tapaa,että hetimiten oli oltava kunnossa ottamaan vieraita vastaan ja kun niitä näytti vielä käyvän paljon.
Työnjaon vanhat perinteet eivät vielä tutkimuksen aikoihin olleet murtuneet,vaan entistä miesten ja naisten töiden erottelua sovellettiin uusissakin oloissa.Karjalassa karjanhoito oli ollut kokonaan naisten työtä,hevosista huolehtiminen kuului miehille.Täällä miehet jo lypsivät ja pesivät lehmiä.”Ei meillä ennen nähty miehen lypsävän”.”Mutta nyt karjalaiset miehetkin ovat siihen tottuneet eivätkä pidä sitä enää akkain työnä”,kertoo joku haastatelluista antrealaisista.Kannakselaisnaiset panivat merkille,että uusilla asuinsijoilla miehet osallistuivat sellaisiin töihin,jotka Karjalassa kuuluivat naisille,esimerkiksi pellavan loukutus.Täällä myös miehet melkein joka talossa kunnostivat vihannesmaan ja monasti kylvivätkin porkkanat ja punajuuret.”Antreassa olisi taidettu jäädä niitä ilman,jos olisi odottanut siihen puuhaan miehiä edes avuksi”, totesi eräs antrealainen.
Kun paikkakuntalaisilta kysyttiin: ”mikä karjalaisissa yleensä harmitti”,mainittiin useinmiten kehuminen.Tällä tarkoitettin ihan konkreettisesti Karjalan kehumista,joka evakkojen puheessa tuntui saavan erityistä hohtoa koti-ikävän siivittämänä.Tässä saattoi olla myös kyseessä yleinen kulttuurillinen ero,että karjalaiset eivät puhuneet niin vaatimattomasti,kuin paikkakunnalla oli tapana ja esittivät asiat optimistisesti,eikä synkänsävyisesti.
Tästä optimistisuudesta kerrotaan Mattilan mummon olleen tunnettu ,että hän ei sanonut pahaa kenestäkään,aina vaan hyvää.Naapurin isäntä aikoi laittaa mummon ”koetukselle” ja kysyi:” No entäs tuo piru?” Onks siul hänestäkkii jottai hyvvää sanottavaa.Mummo mietti hetken ja sano: Hää o ahkera.
Paikkakuntalaisten mielestä karjalaisten ”suurpiirteisys”saattoi olla sellaistakin kuin esimerkiksi kuvatussa lausahduksessa kun karjalainen sanoo: ” tuo nyt 25 pennii on niin pien raha,jotta olkoo se kummal puolel hyvvää,…olkoo nyt täl kertaa vaik miun puolellain…
Kormun ja Launosten alueelle karjalaisten muutto toteutui yllättävän sopuisasti.Yksi syy oli Paloheimon-suvun myötämielisyys muuttajia kohtaan.Kanta-asukkaat entiset torpparit ja heidän jälkeläisensä suhtautuivat uusiin naapureihin sopuisasti.Kormun kartanosta luovutettiin 1024 ha ja Santamäen kartanosta 536 ha siirtolaistilojen perustamiseksi. Myös Launon kartanon maista perustettiin joitakin siirtolaistiloja.
Muodostetut tilat olivat kokonaispinta-alaltaan 20-30 ha kokoisia.Tiloja syntyi lähes 70 Launosten –Kormun alueelle.Karjalaisten tuntema uhma kohtaloaan kohtaan pyrittiin vaimentamaan uurastuksella.Monet rakensivat ensiksi saunan,jossa asuttiin päärakennusta tehtäessä.Sitä ennen oli asuttu Santamäen tiilitehtaan- tai kartanon asunnoissa.Kaikesta rakennusmateriaalista oli valtava pula.
Kuitenkin elämä jatkui ja mentiin etenpäin ja perinteet säilyivät.Karjalaisten tulo paikkakunnalle näkyy yhä selvästi tarkasteltaessa kylien rakennetta ja rakennuskulttuuria.Rakentamisessa ei kuitenkaan pystytty paljoakaan ilmentämään entisiä piirteitä,mutta kotien sisustuksessa se näkyi ja näkyy tänäkin päivänä.Karjalan muistot,mukaan saadut huonekalut ja tekstiilit tai kun niitä on tehty vanhojen mallien mukaan, muistuttavat niistä entisistä kotiseuduista.Monissa kodeissa on tauluja joissa on kuva vanhasta kodista ja pitäjän kirkosta.Tärkeimpiin elämänvaiheisiin liittyvät tavat ovat säilyneet ja siiryvät edelleen.Oman selvän jälkensä karjalaisuudesta ovat jättäneet vakiintuneet karjalaiset sukunimet.Siirtolaistilat saivat useasti myös nimensä entisen karjalaisen kotitilan mukaan.
Kunnallis- ja yhdistyselämä oli ollut vilkasta Antreassa.Maatalousvaltainen kunnan asukkaiden enemmistö oli puoluenäkemykseltään maalaisliittolaisia,nykyistä keskustapuoluetta.Puolueella oli 23 jäsenisessä valtuustossa 16 paikkaa,oli 4 kokoomuslaista ja 3 sosialistia.Puoluesopu oli hyvä.Sitä todistaa seuraava tarina .Kun kerran maaherra maakuntamatkallaan kysyi,että millainen on Antrean kunnan puolue-elämä, hänelle vastatiin että kunnassa on vain yksi puolue antrealaisten puolue.
Aina 60-luvun puoliväliin saakka oli Lopen valtuusto ollut sosialistienemmistöinen ja suurin ryhmä oli SKDL vuoteen 1957 saakka.1964 vaalien jälkeen valtuusto muuttui ei sosialisti- enemistöiseksi.Siihen vaikutti suoraan karjalaisten tulo paikkakunnalle.Karjalaiset alkoivat heti aktiivisesti ottaa osaa yhteisten asioiden hoitoon, olihan yhdistystoiminta ollut erittäin vilkasta myös Antreassa.Kunnanvaltuustoon ja muuhunkin yhdistystoimintaan ilmestyi pian karjalaisia nimiä.Nimet ovat peräisin jo 1500 luvulta ja jopa keskiajalta, Pyyhtiä, Kemppi, Kilpiäinen, Hatakka, Arminen, Jaatinen, Ruponen, Talja, Ahtiainen, Mälkiä, Mansikka, Kuparinen, Suni, Laukkanen, Hutri, Kekki mm. luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.Näitä sukunimiä esiintyy nykisessäkin kunnanvaltuustossa ja osa valtuutettujen sukujuurista johtaa karjalaisiin esivanhempiin. Karjalainen ja hämäläinen kulttuuri on aikojen kuluessa jonkin verran sekoittunut keskenään solmittujen avioliittojen myötä.Täällä syntyneille sukupolville Hämeestä on tullut heidän kotiseutunsa,johon he ovat juurtuneet.Karjalan murre on hävinnyt arkikielestä muuttunut lähinnä puhutuksi kirjakieleksi.Ainostaan kun haastellaan vanhempien karjalaisten kanssa niin kyllä mie ja sie tarttuu herkästi puheeseen. Valtaosa nuoremman polven karjalaisista tiedostaa syntyperänsä,juurensa ja on siitä myös ylpeä.Kiinnostus esivanhempien syntymäseutuun ja sukututkimukseen ei ole vähentynyt.Useita matkoja sinne jonnekkin esi-isien synnyinseudulle tehdään taas tulevanakin kesänä.Jo kahden viikon päästä lähtee linja-autollinen matkalaisia siivoamaan Antrean kirkonmäkeä, hautausmaata ja sankarihautaa.Melkein kaikki ovat toisen ja kolmannen polven karjalaisia.Matkoilla on ollut myös ilahduttavasti mukana paikallista väestöä.
Varatuomari Arvi Paloheimo tarkasteli karjalaisten tuloa paikkakunnalle Antrean ja Vuoksenrannan pitäjäjuhlassa vuonna 1990.Hän kertoi puheessaan,että poikkeuksellinen yhteenkuuluvuuden tunne, aito kotiseuturakkaus ja terve itsetunto olivat niitä tekijöitä, jotka auttoivat karjalaiset tänne asettumaan.Oli suotuisa ratkaisu,että entiset kyläyhteisöt kyettiin säilyttämään.Sukulaisuus-ja ystävyyssuhteiden säilyminen auttoi kestämään vaihdoksen.Karjalaisten toiminanvireyteen liittyvä elämänmyönteinen asenne on ollut siunauksellinen jäyhälle hämäläiselle mielenlaadulle,kertoi Arvi Paloheimo puheessaan.Näihin lauseisiin on helppo yhtyä ja toivottaa Teille kaikille Hauskaa Vappua ja lämmintä kevään ja kesän odotusta.
Vappupuhe Yrjö-Sakari Yrjökoskisen patsaalla 1.5.2013
Seppo Kuparinen”
***************
***************
Kiitokseksi Sepolle puheesta annoin eduskunnan virallisen kravattipidikkeen ja sen jälkeen kuulimme vielä Timotein Karjalan kunnailla ja tilaisuuden päätimme yhdessä tavan mukaan sitten hämäläisiin maisemiin sijoittuvaan lauluun eli Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen sanoittamaan Suomen Salossa. Juurikin se sama ”Honkaen keskellä mökkini seisoo…”
Suuri kiitos vielä Tiina Seppälälle tilaisuuden järjestelyistä yhdessä Sirpa Hopearuohon ja Seppo Rintaluoman kanssa. Ja kaikista suurin kiitos Sepolle ja Timotein laulajille. Perinteemme elää vahvasti ja vahvistui jälleen tänään muutaman piirun verran. Suuri kiitos.
…
Patsaalta päivämme alkoi meidän osalta uudella perinteellä. Tai ehkä perinteeksi tulevalla vappuajelulla. Vanha kesäkupla, Madam, oli saatu kevätremontista ja huollosta kesäkuntoon ja hauskaa menoahan vuoden 1971 kaunotar meille tarjosikin. Siritti kuin heinäsirkka.
Vappuajelumme suuntasi tällä kertaa Läyliäisiin ja sieltä Maakylään Jalaistuksen vappubrunssille. Siellä väkeä olikin valtavasti ja herkkuja pöydät täynnä. Suuri kiitos tästä vappujuhlasta Anne ja Antti Mikkolalle. Ja jos hyvää oli herkut tänäänkin niin talon upouusi suuri kasvihuone oli jo täynnä tomaatitaimia ja chiliä ja monenlaista muutakin herkkua. Heikki Mikkolan Suoramyyntitilan tiskit siis tulevat saamaan tänä suvena jälleen uusiakin herkkuja. Paikka johon kannattaa ehdottomasti poiketa ja uskoisin, että Antin multaisista sormista saadaan tänäkin kesänä ne Lopen ensimmäiset Timot.