Hieman surullisena saimme seurata peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardssonin (sd.) poukkoilua vanhuspalvelulain ympärillä.
Viime hallituskaudella kokoomus ja keskusta totesivat, ollessaan yhdessä hallituksessa, että vanhustenhoito ei maassamme ole sillä tolalla millä sen pitää olla. Vanhuspalvelulakia ryhdyttiinkin heti tekemään ja tehtävän sai aivan vaalikauden lopussa itselleen silloinen peruspalveluministeri Paula Risikko (kok). Laki saatiinkin käytännössä valmiiksi ja tällä hallituskaudella olisi enää tarvittu pieniä tarkennuksia ja laki voimaan.
Risikko siirtyi kuitenkin Sosiaali- ja terveysministeriön ykkösministeriksi ja vanhuspalvelulain loppuun saattaminen jäi Maria Guzenina-Richardssonin tehtäväksi. Siitä sitten alkoikin aikamoinen venkoilua. Joskus ministeri halusi jotain ja huomenna ei enää sitä vaan tätä jne. Siinä pyyhittiin ministerin toimesta kaikilla asiantuntijoilla pöytää mennen tullen ja lähes valmis laki saatiin totalisen sekaisin. Vakavasta asiasta tehtiin farssi.
Lopulta soppa kiehui pahan kerran yli ja lain tärkein unohtui. Alkuperäinen tavoite parantaa ikäihmisten palveluita hautautui yksityiskohtiin. Ja tässä keskustelussa unohdettiin samalla täysin palveluiden asiakkaat, eli ikäihmiset. Ei nimittäin voi olla niin, että tavoite olisi kääntynyt päälaelleen ja voimaan tullessaan vanhuspalvelulaki olisi jopa heikentänyt ikäihmisten oikeutta saada palveluja. Tuohon ministeri Guzenina-Richardssonin esittelemään ehdotukseen ei esimerkiksi oltu kirjattu lainkaan kaikkien ikäihmisten oikeutta tarvitsemaansa hoitoon ja tukeen. Laki olisi sellaisenaan keskittynyt vain erittäin huonokuntoisiin ja unohtanut esimerkiksi omissa kodeissaan pientä apua ja hoivaa tarvitsevat kokonaan.
Aikanaan kun kokoomuksen ja keskustan johdolla lakia valmisteltiin, oli keskeistä nimenomaan turvata se, että ikäihmisillä tulee olla oikeus tarvitsemiinsa palveluihin. Nykyisinhän ikäihmisellä on oikeus palvelutarpeen arviointiin, mutta ei sen jälkeen oikeutta ja varmuutta saada niitä palveluita, joita arvioinnin perusteella katsotaan tarvittavan. Viime hallituskaudella valmistellun vanhuspalvelulain tarpeeseen vaikutti myös se, että huomasimme, että arviointien perusteella pelkillä valtakunnallisilla suosituksilla tavoitteet eivät toteudu. Myös ikäihmisten tasa-arvon kannalta ongelmallisia alueellisia eroja on edelleen paljon palveluiden saatavuudessa ja laadussa.
Demariministeri käänsi kuitenkin kelkan täydellisesti toiseen suuntaan. Lähtökohtana ollut ikäihmisten oikeus hyviin ja tarvitsemiinsa palveluihin oli unohtumassa. Lain valmistelussa siis mentiin liiaksi järjestelmäkeskeiselle linjalle. Määrät, mitat tai rajat ryhtyivät hallitsemaan kokonaisuutta ikäihmisten todellisten tarpeiden sijaan.
Vanhuspalvelulaki pelastettiin budjettiriihessä
Asia ajatui niin pahasti väärään suuntaan, että se piti korjata kuuden puolueen kesken budjettiriihen yhteydessä. Kokoomus tuki siis vahvasti vanhuspalvelulakia, mutta lain tuli ennen muuta taata ikäihmisille oikeus laadukkaisiin palveluihin. Halusimme ja haluamme, että vanhuspalveluita kehitetään siten, että ikäihmiset voivat itse valita omaan elämäntilanteeseensa parhaiten sopivan palvelumuodon. Kaikkia hoitomuotoja, niin kotihoitoa, omaishoitoa kuin laitoshoitoakin on siis kehitettävä. Ja painopisteen tulee olla vahvasti ennalta ehkäisevissä palveluissa ja kotipalveluissa, jotta ikäihmiset voivat asua kotona mahdollisimman pitkään ja tarve laitoshoidolle vähenisi. Vanhuspalvelulaista ei saanut siis tulla vain laitospalvelulakia.
Vaadimme myös, että lain toteuttamiseen ohjataan lisää rahaa kunnille. Myös tämä vaade toteutui nyt budjettiriihessä. Kunnille osoitettiin lisää rahaa vanhustenhoitoon niin, että kunnilla on tosiasiallinen mahdollisuus viedä vanhuspalvelulaki käytäntöön. Samalla myös kunnille annettiin selkeä ukaasi; vanhustenhoito on laitettava kuntoon tai lakia tullaan edelleen tiukentamaan.
Nyt kun vanhuspalvelulaki tulee voimaan niin kuntiin tarvitaan lisää osaavaa henkilökuntaa, mutta lisäksi myös kunnolliset tilat, tukipalvelut ja paljon muuta. Tutkimusten mukaan nimittäin vanhuspalvelujen laatuun vaikuttaa monet eri tekijät. Henkilöstön määrä on tärkein, mutta ei ainoa laatutekijä.
Tarvitsemme siis lisää ammattitaitoisia ja vanhustyöhön motivoituneita
hoitajia ja muita asiantuntijoita. Tarvitsemme ministeri Paula Risikoin sanoin ”lisää sairaanhoitajia, perus- ja lähihoitajia, geriatreja, fysioterapeutteja, sosiaalityöntekijöitä ja sosionomeja, hammaslääkäreitä ja suuhygienistejä, ravitsemusterapeutteja, lääkealan asiantuntijoita”. Ja haluan vielä muistuttaa, että juuri henkilöstön määrän lisääminen on ollut koko vanhuspalvelulain keskeinen ja itsestään selvä vaatimus vuosikausia vanhuspalvelulain valmistelun alusta alkaen ja tästä ei kukaan ollut tinkimässä.
Henkilöstökustannuksiin onkin nyt menossa suurin osa lain kokonaiskustannuksista ja sen toimeenpanoon varatuista miljoonista. Kokoomuksen esittämä ja hallitusneuvotteluissa neuvottelema lisärahoitus ja nyt budjettiriihessä vielä lisätty rahoitus vanhuspalvelulain toteuttamiseen tarkoittaa, että kunnille osoitetaan lisää rahaa ja aito mahdollisuus ja vaatimus lisätä vanhuspalveluiden resursseja siellä, missä niitä kipeimmin tarvitaan. Tässä tärkeässä roolissa on laitoshoidon rinnalla nyt siis myös mm. kotipalvelu kuin omaishoitokin.
Budjettiriihessä lopulta kuuden puolueen kesken hyvä vanhuspalvelulaki pelastettiin.
Timo Heinonen
kansanedustaja